Hope 2. With you

 Voisin selittää jotakin osan viivästymisestä koulukiireiden johdosta ja siitä, kuinka nyt haluan panostaa kouluun ja saada hyviä numeroita ja olla ahkera ja semmosta, mutta paskat. Laiska minä vain olen. Myös siellä koulussa. ("Mut hei, miksi opiskella, kun kymppejä on aina tullut ilmankin" -Minä aina ennen koetta )

Puhallan tupakansavut keuhkoistani ja hengitän. Minulla ei ole enää ajantajua, enkä edes tiedä kauanko olen ollut poissa. Viikon, kaksi, ehkä kuukauden, ehkä enemmän. En ole soittanut kenellekään, enkä ollut kehenkään yhteydessä. Hukkasin puhelimeni ja myös kaikki rahani sinä iltana, kun tulin tänne. Punapää sanoo, ettei ole nähnyt niitä. Kai minun on vain uskottava häntä.

Tupakka palaa hitaasti lyhyemmäksi. En minä ennen tupakoinutkaan, ainakaan kovin paljoa, mutta nyt se on alkanut tuntua hyvältä. Aivan kuin alkaisin kuulua silloin entistä enemmän "heihin".

Ihmisiin, joihin olen tänä aikana voinut luottaa enemmän, kuin keneenkään muuhun aikaisemmin.

"Mitä sinä mietit", punapää kysyy yllättäen. "Kaikkea", minä vastaan.

"Kaikkea tätä paskaa". Vedän syvään henkeä ja yritän vain jatkaa "Ainainen surkimus. Ei osaa olla edes rikki oikealla tavalla. Perhe hajalla ja isosisko sentään yrittää pitää viimeisiä rippeitä kasassa. Minä vain yritän unohtaa. En edes tee mitään oikein. Vietän aivan liian pitkää välivuotta, eikä minusta tule koskaan mitään"

Hän nyökkää ymmärtävästi. Hän tuntuu jo nyt ainoalta, joka ymmärtää minua. "Typeriä he ovat." hän sanoo ja se on enemmän kuin kukaan muu. Yhtäkkiä mieleeni tulvahtaa kysymys, jota olen pyöritellyt mielessäni jo kauan saamatta sitä sanotuksi. Hän on varmasti sanonut sen jo, mutta minä en vain muista. Unohtanut, sillä nimimuistini on aivan kammottava.  "Mikä sinun nimesi muuten on?" Typerä minä.

Tulee hetkeksi hiljaista. Vain hetkeksi ja pelkään jo sanoneeni jotain väärää. Nainen katsoo minua ja hymyilee. Hän on kaunis ja pidän hänen hymystään. "Sanotaan vaikka näin, että olen Hope. Toivo, toiveesi, mitä tahansa" ja nauraa nauruaan, jonka soinnin tulen muistamaan aina.

*********
"Minä sanoin, että ei". Yritän pysyä jämäkkänä, vaikkei se olekaan koskaan ollut mikään vahvuuteni. "Miksi et. Et jää kiinni. Ihan helppoa." Hope vastaa. Hengitän syvään ja mutisen vain kireästi, että ei.

Hope nojautuu minuun päin ja naurahtaa happamesti. "Pelkuri, vitun pelkuri". "Et viits..", yritän sanoa. "Pelkuri", kuuluu vain vastaukseksi.

Hengitän uudestaan syvään. Hopen ilmeestä näkee, että hän on jo voittanut. Melkein. Yritän vielä pistää vastaan.

Tunnen kuinka käteni hikoavat. Hengitän hitaasti ja raskaasti. "Hyvä on, minä voin hakea".

**************
"Oletko ihan varma tästä?", kysyn. "Aivan varma". "Ihan varma?". "No ihan ihan varma", Hope sanoo jo tympääntyneen kuuloisesti. Kai minä vain olen niin rasittava pelkuri. "Vie vaikka saavillinen, poliiseja ei tule. Sen hyypiön "bisnekset" ovat jo muutenkin niin hämäriä, ettei se halua ketään nuuskimaan tuonne"

"Toisaalta enpä kyllä tiedä, mitä se voi yrittää tehdä sinulle, jos se saa sinut kiinni. ", Hope mutisee vielä perääni, kun lähden kävelemään alueen epämääräisimmän kaupan rappusia ylös.

Kaupanoven yläpuolella oleva kello kilahtaa hieman särähtäen ja huomaan kiinnittäneeni omistajan huomion. Keski-ikäinen lihavahko mies katsahtaa minuun tupakka suupielessä. "Perverssi", kuulen Hopen sanovan mielessäni. Siltä hän kyllä näyttikin.

Mies katsoo minua kiinnostuneesti ja hymyilee ällöttävästi. Minä yritän pysyä vain rauhallisena, vaikka sydämen hakkaa pian jo ulos rintakehästä ja tunnen hengitykseni kiihtyvän. Tunnen tuijotuksen, tuon iljettävän tuijotuksen. Värähdän hieman inhosta, mutta jatkan silti matkaani.

Katsahdan ylös ja näen pullot. "Ei ne ole aivan sitä miltä näyttävät. Laitonta, oikeastaan. Täältä helpointa saada. Ei se ilmoita kellekään. Itsellään aivan liian hämäriä bisneksiä, siis tuon lisäksikin", Hope kertoi minulle ennen kuin lähdin. Helppo homma, ainakin Hope niin sanoi.

Ohjeiden mukaisesti en syöksy ensimmäisenä sinne, vaan kiertelen hetken. "Aluksi se on todella tarkka. Ei, en puhu paskaa, mutta se voi ihan hyvin tappaa vaikka sinut. Sekopää se on, mutta se on kyllä hyvää, Hopen puhe kaikuu mielessäni.

Koko kauppa on likainen  ja tavarat näyttävät lojuvan hyllyillä lähinnä heiteltyinä. Lattia on likainen ja tunnen astuvani johonkin märkään, joka on yritetty peittää matolla. En ole koskaan käynyt täällä. En minä yleensä tällä alueella liikukaan ja ehkä se on hyväkin niin.

Pujottelen hyllykköjen välissä ja  yritän olla huomaamaton. Vain ohikulkumatkalla, ehkä. En minä kuitenkaan ole uskottava. Olenhan vain säälittävä pelkuri, joka ei osaa mitään. Vain häiritä, siinä minä olen hyvä. Pilata kaiken. Täyspaska ihminen.

Kierrettyäni kaupan, yritän huomaamattomasti kävellä miestä lähimmän hyllyn luokse. Muka vilkuilen jotakin. Tunnen kuinka mies takani hengittää. Sen  inhottavan pahanhajuisen hengityksen.

Ja kun havaitsen liikettä takaani tajuan tilaisuuden tulleen. Mies ei kiinnitä minuun enää huomiota, vaan tuijottaa tiiviisti ikkunaan. Tiedän, että se on Hope. Mieskin vaikuttaisi huomaavan asian.

En ymmärrä, miksi se mies on jättänyt ne tähän niin helposti varastettavaksi. Hopekin nauraa sille. "Vitun idiootti se on", Hope sanoi. "Ei se ajattele yhtään mitään. Siksi me täällä aina käydäänkin. Pikku juttuja."

"Vielä yksi", mutisen itselleni. Sydämeni lyö nopeaan tahtiin ja hengitykseni kiihtyy. Ei tämä edes ole niin suuri asia, mutta minua pelottaa silti.

Mies on lakannut huutamasta ulos. Minun pitäisi jo häipyä täältä, mutta jalkani tuntuvat liimautuneen lattiaan. Mielessäni lasken kolmeen, sitten juoksen. Olen pelkuri ja tiedän sen.

Ja sitten juoksen. Minulla on surkea kunto ja olen kömpelö. Tuuppaan parin hyllyn tavarat maahan, mutta en välitä. Hope sanoi, että se mies on hullu, enkä halua jäädä tarkistamaan tämän väitteen paikkaansapitävyyttä. Hope sanoi, että takaoven lukko on rikki. Tai oikeastaan hän sanoi rikkoneensa sen sillä välin, kun minä olen sisällä. Kyllä minä Hopeen luotan, kai, mutta pelkään silti, että takaovi onkin lukossa.

Ovi aukeaa vain työntämällä. Viereisillä tikapuilla odotellut Hope hypähtää alas ja hymyilee. "Et jänistänytkään", hän sanoo nopeasti ja lähtee sitten juoksuun. Seison sekunnin murto-osan hämmentyneenä, kunnes tajuan jonkun yrittävän ottaa kiinni paitani kaulukesta. Refleksinomaisesti hypähdän eteenpäin ja juoksen Hopen perään.

Me juoksemme mäkeä alas. Minä kompuroin kiviin ja minua hengästyttää vain niin pirusti. Kompastun ja nirhaan kämmeneni hiekkaan ja kiviin. Kivusta huolimatta pomppaan taas pystyyn ja juoksen punaisen hiuspehkon perään. 

Juoksemme mäkeä alas, kunnes vastaan tulee joenranta. "Mitä helvettiä me nyt tehdään", kysyn paniikissa Hopelta. Hope naurahtaa ja toteaa vain, että "Sinne vain. Pelkäätkö vettä vai?" ja menee vain hetki ja näen hänen kahlaavan rantaa ja hypähtävän sitten vaatteet päällä veteen. Kävelen kaislikon läpi huutaen Hopea odottavan.

Astun kylmään veteen ja värähdän. Vesi on kylmempää, kuin luulinkaan ja tunnen housunlahkeeni kastuvan ja tennarini hörppäävän vettä ja kankaan kastuvan läpimäräksi. Minulla ei ole aikaa alkaa käärimään lahkeitani vaan juoksen suoraapäätä syvemmälle.

Kahlaan kaupungin halki kulkevassa joessa. Vaatteeni painavat märkinä varmasti tonnin, mutta puuskuttaen jatkan edelleen matkaa. Seuraan kaukana jossakin menemään juoksevaa Hopea. Hän ei pelkää. Hän on vapaa ja juoksee.

Alan hymyillä, sitten nauraa. Unohdan jossakin kaukana meitä seuraavan miehen. Pudotan silmälasini jonnekin joenrantaan ja nauran. Unohdan kaiken ja vain nauran, sillä tämä hetki tuntuu olevan kaikki.

Tuntuu, kuin ensimmäistä kertaa olisin oikeasti vapaa.
************

Aamun valonsäteet sattuvat silmiin. Päätäni särkee taas. Eilen Hope tuli. Sekaisat tunteet ja toivon kaiken olleen vain kuvitelmaa. Minulla oli hyvää syy paeta, ainakin toivon sen olleen hyvä syy. Minulla oli hyvä syy paeta ja aloittaa alusta, mutta muistot siitä tuntuvat ajelehtivan jossakin kaukana ja tuntuvat vain niin sumuisilta. Kai minulla oli silti hyvä syy lähteä.

Nousen sängystä ja yritän selvittää ajatuksiani, mutta mikään ei tunnu auttavan. Tuhat muistoa ja välähdystä aiemmasta tuntuvat vyöryvän pintaan. Asunnon lattia tuntuu kylmältä ja minua paleltaa. Muistan laittaneeni peiton lattialle Hopea varten, jotta hän voisi nukkua täällä. "Vain yksi yö", vakuutin itselleni. "Vain yksi yö ja hän saa luvan häipyä täältä", mutta en tiennyt itsekään enää, voinko pitää tämän lupauksen itselleni.

Astun pelonsekaisesti huoneeseen, mutta en näe ketään. Hopesta ei näy jälkeäkään. Pelkkä peitto mytyssä keskellä lattiaa ja vähän sotkua. Ei ketään.

Olen hämmentynyt, enkä tiedä mitä ajatella. Katson peloissani paniikissa ympärilleni. Hengitykseni kiihtyy. Olin varautunut kaikkeen, paitsi tähän. Täydelliseen katoamiseen. Pelkään, kuinka olen kuvitellut kaiken.

Asunnossa minua on vastassa vain hiljaisuus. Ainoastaan peitto lojuu lattialla, kuin muistuttamassa eilisestä. En tiedä, mitä ajatella. Minua vain karmii. Koko tilanne on kummallinen.

Kävelen varovasti pari askelta eteen ja huomaan pöydällä vihkosen. Menen vielä hieman lähemmäs, jotta näkisin lukea tekstin.

Vihko on peräisin pöytälaatikostani, eikä minulla ole aavistustakaan, mitä se tekee keittiössä. Vihko on jätetty lojumaan ensimmäinen aukeama auki. Katson sitä hetken ja huomaan tekstiä, joka ei ole minun käsialaani.

Harvalla ja sotkuisella käsialalla on tuherrettu ensimmäiselle sivulle teksti:
Hei katarina. Lähdin käymään vähän ulkona. Tulen pian. Jätin sinulle ruokaa pöydälle. Muistin, että pidät siitä. Rakastan sinua. 
-Hope

Luen lyhyttä tekstiä kerran, kahdesti, kolmesti, putoan laskuista. En tiedä, pitäisikö minun olla vihainen, koska Hope tuntuu käyttäytyvän heti, kuin hän asuisi oikeasti täällä, enkä minä. En edes tiedä, mistä hän on minun vihkonikaan löytänyt.

Kävelen pöydän toiselle puolelle katsomaan, mitä hän on jättänyt, mutta kuulen oven kolahtavan voimalla auki. Hope kävelee sisään tuttuun tapaansa ja paiskaa oven perässään kiinni. Katson häntä hetken suu auki ja kasvoillani järkyttynyt ilme. "Miten helvetissä sinä pääsit sisään? Se ovi on lukossa. Lukossa, tajuatko! Mitä sinä edes teet täällä?!", huudan.

Hope katsoo minua rauhallisesti ja hämmentyneenä ja nojautuu vähän sivulle. "Katarina, oikeasti. Kukkaruukku, miten omaperäistä. Sitä paitsi, parvekkeen kukkaruukku? Asut kerrostalossa, hölmö.",

"...Mutta se ei ollut se, miksi olen täällä. Haluan vain pyytää anteeksi. Ei sinun tarvitse antaa anteeksi. Minä olin kusipää ja satutin sinua ja nyt minä kadun. En halua sinulle mitään pahaa ja ymmärrän hyvin, miksi lähdit. Katarina, minä olen vain niin pahoillani ja minä rakastan sinua. Aina ja ikuisesti, enkä halua elää ilman sinua."

Tuijotan häntä mykkänä ja sanat takertuvat kurkkuun. Minä en odottanut tuota, enkä olisi koskaan odottanut tuollaista. Auon suutani, mutta en saa ääntäni kuuluviin. Kyyneleet kihoavat silmiini ja yritän olla itkemättä.

Sitten Hope heittäytyy halaamaan minua ja itkunsekaisella äänellä kuiskaa minulle "Katarina, anna anteeksi"

...

Katarina, olet täydellinen. Ja minä rakastan sinua. Aina ja...

ikuisesti.


Eipä mulla muuta, mutta unohdin muokata tupakkaan liekin ja savun. Vittu.