Hope 3. Escape

”Kyllä se voisi sopia. Tänne mahtuu asumaan. Miettisit nyt edes?”, yritän vakuutella.

Koputus oveen katkaisee keskustelun.

”Kuka se on”, minä kysyn Hopelta.

No vitusta minä sen tiedän. Sinun tämä asuntokin on.”

”Paitsi jos...”, sanon ja hymyilen vähän. En enää vihoittele hänelle ja annan menneen olla mennyttä.

Nousen sohvalta ja lähden avaamaan ovea. Kylmä lattia tuntuu ilkeältä paljaiden jalkojeni alla. Kuulen pari kärsimätöntä koputusta ja arvaan jo, kuka on tulossa. Ei sillä, että todennäköisiä vaihtoehtojakaan olisi montaa.

”Yhtään nopeanpaa et sitten päässyt”, oranssihiuksinen nuori nainen naurahtaa nojaillen rappukäytävän kiviseinään. Entinen kämppäkaverini, joka jätti minut ongelmiin asunnon kanssa jonkin aikaa sitten.

”Mitä sinä täällä?”

”Toin sen kirjan. Muistatko?”, hän sanoo.

”Aika sotkuista”, nainen toteaa astuttuaan sisään.

”Ei sillä, että itse kovin siisti olisin, mutta ei tämä kyllä sinulta näytä...”

Ja nurkasta kuuluu naurua. 

Näen Hopen nauravan ja kiusaantunut hiljaisuus laskeutuu yllemme, kunnes Hope nauraa uudelleen ja tällä kertaa vielä lujempaa ja heleämpään.

Vanha ystäväni pysähtyy kuin seinään. Hän katsoo Hopea kuin halveksuen ja inhoten ja samalla järkyttyneen ja yllättyneen, hämmentyneen, näköisenä. Hopen nauru kaikuu yhä kovempaa ja kyyneleet alkavat valua hänen silmistään naurun jatkuessa.

Naisen kasvot tuntuvat käyvän läpi jokaisen tunnetilan inhosta ja järkytyksestä pelkoon ja jopa raivoon, kunnes hän tekee äkkikäännöksen ja paiskaa oven kiinni perässään. Kuuluu enää vain nopeaa korkojen kopinaa kaikuisassa rappukäytävässä, kunne ulko-ovi läimähtää kiinni ja ikkunasta näkyy naisen hahmo juoksemassa pois.

"Mikäs sille tuli?", Hope kysyy ja pyyhkii kyyneleitä silmäkulmastaan.
"En tiedä, ei se yleensä ole tuollainen."

"Ihme tyyppi", sanoo Hope ja pyöräyttää silmiään.

********

Hope on ulkona ja päätän avata sen laatikon. En ole halunnut muistaa mennyttä, vain unohtaa. Unohtaa kaiken. Hävittää kaiken ja sen vanhan Katarinan kaiken mukana.

Avaan laatikon ja se vanha kirpputorikaluste natisee vanhuuttaan. Kaivan vaatepinojen alta, kun en niille mitään muutakaan paikkaa koskaan löytänyt. Sellaista paikkaa, josta kukaan ei niitä löytäisi.

Vanhoja piirustuksia. Laatikko on täynnä vanhoja piirustuksiani. Ryppyisiä papereita ja kasa muistoja täynnä pelkoa ja ahdistusta. Joiltain ajoilta myös onnellisuutta, jota en sitäkään halua muistella.

En edes tiedä, miksi olen kantanut niitä mukanani niinkin kauan, jos  haluan unohtaa. Sitä paitsi minulla oli hyvä syy paeta. Katson piiroksiani pitkään.

Tähän en aio enää palata. Minä lupaan sen.

******************

Naurua, kilinää, askelia. Naurua, kilinää, askelia. Kaikki pelkkää sekasotkua. Kaikki pelkkää naurua ja iloa.

Puolittain makaan Hopen sylissä ja nauran. Koko maailma on pelkkää iloa ja onnellisuutta ja haluan vain jäädä siihen hetkeen ikuisiksi ajoiksi. 

Äänet sotkeutuvat keskenään ja kaikki sotkeutuu keskenään yhdeksi epätodelliseksi mössöksi ja silti kaikki se on upeaa.

Aika tuntuu pysähtyvän vain siihen hetkeen enkä tunne mitään...

Kunnes. Lyönti. Ei muuta.

En kykene liikkumaan ja pelko nousee hetkeksi pintaan. Kaikki tuntuu epätodelliselta.

Näen Hopen vakavat kasvot eikä hänen ilmeensäkään värähdä. Toinen lyönti. Entistä lujempi.

Yritän saada sanaa suustani, mutta vain silmäni liikkuvat. Kuolemanpelko välähtää sisälläni ja kaikki tuntuu unenomaiselta. Painajaiselta. Tunnen lisää lyöntejä, aina vain lujempia ja eri kohtiin. Naurua joka puolelta. Sisälläni voimistuu huuto, joka ei koskaan tule ulos.

Pimeys

Huutoa, vieras sänky. Väsymys ja kipu joka puolella. En tiedä mikä aika nyt on, enkä missä olen. Näen vain Hopen kasvot ylläni.

En jaksa nousta, en jaksa puolustautua, en kykene sanomaan mitään. Ympäriltäni kuuluu huutoa, enkä saa mistään selvää.

"Katarina herää, Katarina kiltti herää."
"Nouse, nouse nyt!"
Hopen ääni voimistuu yhä selkeämmäksi.

"Katarina rakas tule. Katarina täällä palaa"

Kiskon itseni ylös Hopen avulla ja hän alkaa kiskomaan minua kädestä ulos. Koko rakennus tuntuu hohkaavan kuumuutta, eikä Hope valehdellut.

Yritän pysyä Hopen perässä, mutta hän varmistaa, etten jää vangiksi taloon. Meidän olisi varmaan pitänyt kontata savun vuoksi, mutta se ei käy mielessäni, eikä varmaan Hopenkaan.

Minun olisi varmaan täytynyt kaiken järjen mukaan pelätä, mutta silloin juostessa pakoon Hopen pitäessä kädessä kaikki tuntui enemmänkin unelta, eikä unessa ole mitään pelättävää. Minä en pelännyt, vaikka näin liekkien ja savun takanamme.

Hope johdattaa minut tikkaille ja kiipeää ja puolittain hypähtää ne alas sulavasti. Yritän tulla mahdollisimman nopeasti perässä, vaikken yhtä ketterä olekaan.

Tunnen selässäni liekkien kuumuuden ja jostakin kuuluu huutoa. Savu kutittaa keuhkojani ja minä alan yskiä.

Juoksemme Hopen kanssa ulos talosta paloauton äänen voimistuessa ja tulossa lähemmäksi. Hope johdattaa minut jonkin matkan päähän katulampun alle ja me jäämme katsomaan sammutustöitä sieltä. Palo tuntuu vain kasvavan, eikä tulta tunnuta saavan hallituksi.

Enkä ole nähnyt vielä kenenkään minun ja Hopen lisäksi päässeen ulos.
"Mitä me nyt teemme?", minä kysyn Hopelta seisottuamme aikamme paikoillamme.

Kasvot vakavana hän vastaa minulle vain, että "Häivytään täältä".

Ja sit jotaki turhaa tähän loppuun:
Olen hidas. Ja hei muuten, minulla oli suunnitelma tehdä jonkinlainen jouluekstra, mutta se vähän "jäi". Kelpaisiko siis muuten jonkinlainen "Kerronpas tässä jotakin nippeli- ja muitakin tietoja itsestäni", kun enpä minä taida mitään muuta kahdessa päivässä saada aikaiseksi?