Hope 5.Murder

 Saan vihdoin levätä. Hope lupasi vahtia minua. Hän sanoi olevansa vaikka loppuelämänsä hereillä minun vuokseni. Suostun, sillä niin on pakko olla. Minä luotan häneen, sillä minun on pakko luottaa.

 Minä luotan enkä kuule, kun joku kovakouraisesti repii minut ylös patjalta.

 Huuto tukahtuu kurkkuun ja yritän riuhtoa käsiäni irti itseäni paljon vahvemman ihmisen otteesta. Valitettavasti en ole koskaan ollut siinä kovin hyvä.

 Miehen hengityksen haju oksettaa minua ja hän painaa minua maahan samalla kun alkaa repimään vaatteitani pois. Käskee minua olemaan hiljaa.

 En kykene puolustautumaan, hänen kätensä painavat minua kaulasta ja hengitykseni vaikeutuu. Yritän kiskoa itseani pois, yritän potkia sitä jaloillani kauemmas.

 Puolustuskyvyttömyys on siinä pahinta. Yritän huutaa apua. Teen mitä vain, että tämä loppuu.

 Haukon henkeäni ja koetan huutaa, kirkua, potkia, aivan mitä tahansa. Kuitenkaan mikään, mitä yksin kykenen tekemään, ei voi pelastaa minua.

Metallin kolahdus

 -Ai vittu!
Ja ote minusta hellittää. Metallinen lapio osuu mieheen toisen kerran. Ja kolmannen. En laske enää.

 Henki kulkee taas. Olen shokissa.Kaulaan sattuu, pelkään.

Näen kuinka Hope repii tuntematonta miestä päästä ja lyö hänet vasten seinää. Hope näyttää niin helpon ylivoimaiselta. "Vitun kusipää, irti siitä!", Hope huutaa ja hakkaa miehen päätä vasten puuseinää.

Mies riuhtoo Hopen otteessa ja Hope potkaisee häntä vatsaan ilmeisen lujaa. Kaksi ihmistä huutaen yrittäen vahingoittaa toisiaan.

Lapio on jäänyt maahan ja Hope pelkillä nyrkeillään ja hän on silti paljon vahvempi. Nousen hitaasti ylös enkä tiedä mitä minun pitäisi tehdä.

En ole nähnyt kunnon tappelua ennen. Hopen raivokasta voimaa, kun hän niin kokeneen oloisesti potkii ja lyö kerta toisensa jälkeen. Ja ne huudot, ne alkavat vaimeta hitaasti pelkäksi pihinäksi miehen kasvojen alkaessa vaihtaa väriään rakkaani kuristusotteessa.

Vihani kasvaa ja pelkoni väistyy. Jokaisellä Hopen väkivaltaisemmalla iskulla minä nousen. Hitaasti mutta varmasti minä kävelen sinne ja poimin toisella kädelläni maasta lapion. Lapiolla minä huitaisen ohi, mutta jalkani osuu niin lujaa kuin kykenen hänen päähänsä. Uusi tuskanhuuto.

Hope väistyy ja minä tulen mukaan valtavalla vihalla. Minä lyön häntä kasvoihin, joihin Hope on jo aiheuttanut haavoja ja nenäverenvuodon.

Lyön ja huudan ja kuulen, kuinka Hope nauraa taustalla.
-Hyvä Katarina, hakkaa se mulkku
Ja minä jatkan. Hope heittää minulle terävähkön metallinkappaleen jostain päin lattiaa ja minä viillä mieheen sillä haavan ja kaksi.

Minä ja Hope potkimme ja lyömme tuskissaan huutavaa miestä. Se kierii lattialla kasvot veressä ja huutaa. Me vain jatkamme silti. Me emme välitä. Me olemme vahvoja, vahvempia kuin kukaan muu. Hope polttaa miestä sytyttimen kuumentamalla metallinpalalla ja minä tartun miehen päähän ja hakkaan häntä lattiaa vasten.

Minä en välitä vaikka ihminen kierii lattialla. Minä en välittänyt tuskasta enkä kivusta. Minä kiskon sitä oksettavaa olentoa hiuksista ja teen häneen haavoja. Emme välittäneet vaikka jossain vaiheessa se meni veltoksi. Me emme välittäneet, kun aivan liian pitkän ajan tukehduttamisen jälkeen huudot vaikenivat. Täysin.

Hiljalleen minä päästän irti. Hope kolauttaa vielä kerran lapiolla ja lähtee sitten istumaan paljalle.

-"Se kuoli", sanoi Hope ja tökkäsi vielä jalallaan veltosti roikkuvaa päätä kuin varmuudeksi.
-Mitä?
-Se kuoli. Me tapettiin se.

Yritän tunnustella hengitystä vaikka veriset kasvot nostavat kuvotuksen pintaan. En tunne hengitystä, en mitään. Edessäni makaa liikkumaton kuollut ruumis.
-Ei, se voi olla. Ei se voi.
-No siinä se makaa. Etpä itsekään kovin elossa olisi tuollaisen jälkeen. Ihan oikein tuolle.
-Me tapettiin ihminen. Me olemem tappaneet ihmisen. Ei helvetti, ei helvetinhelvetti.
-Olet lapsellinen.

-Mitä me nyt tehdään?
-Miten niin mitä?
-Eikai me sitä tuohonkaan voida jättää.
-Eikun niin, se alkaa haista, unohdin. Haudataan se.

Hope suhtautuu asiaan arkipäiväisesti ja kylmän viileästi. Kysyy vielä, onko minulla tupakkaa ja nauraa kysymykselleni siitä, miten hän voi ajatella sitä, kun edessämme makaa ruumis. 

Hope sanoo kaivavansa kuopan ja käskeen minun siirtää kuolleen takapihalle siihen mennessä. Minä en jaksa nostaa miestä yksin, joten tartun sitä käsistä ja lähden todella hitaasti kiskomaan sitä lattiaa pitkin jättäen ohutta verivanaa selän haavoista lattiaan.

Koko tilanne tuntuu epätodelliselta, eikä Hopen käytös yhtään vähennä sitä. Minä kiskon ruumista yön pimeydessä rantamökin pihaa pitkin. enkä edes ajatellut, että joku voisi huomata mitään. Onneksi täällä ei ollut naapureita.

En tiedä, kauanko minulla menee. Minä en ollut vahva, mutta saan silti kuolleen ruumiin kiskottua pihalle jotenkin. Hengästyneenä katson, kun Hope syventää kuoppaa vielä vähän, tutkailee sitä vielä hetken kunnes nyökkää hyväksyvästi ja kevyesti tuuppaa ruumiin kuopan pohjalle.

Yritän auttaa kuopan täyttämisessä, mutta olen jo niin väsynyt, että Hope nappaa tympääntyneenä lapion minulta ja alkaa lapioimaan hiekkaa takaisin kuoppaan minun katsoessa vierestä.

Kuoppa täyttyy hiljalleen ja minä katson ja pelkään.

**********

Minä siivosin kaiken, kahdesti, ja siilti näen verta kaikkialla. Pesin vaatteeni ja halusin polttaa ne, mutta Hope nauroi minun typeryydelleni.

Joskus vain luulin nähneeni verta, joskun näin sitä oikeasti. Kaikkialla. Yritän puhua Hopelle.

-"Me voidaan jäädä kiinni", yritän sanoa.
-Olet tyhmä, lapsellinen pelkuri.
-En ole.
-No miksi otat tämän taas puheeksi?
-Se ruumis löydetään vielä ja me jäädään kiinni.
-En minä koskaan ole jäänyt kiinni?

-Koskaan ole? Me tapettiin ihminen!
-Siihen tottuu.
-Me jäädään kiinni.
-Ei me jäädä, jos sinä et kerro. Ja sinähän et kerro, ethän?
Hope painuu lähemmäs ja jatkaa
-Sinä et puhu tästä kenellekään, ikinä, ja minä pidän siitä huolen.

Enkä minä puhunut, moneen vuoteen edes pakoni jälkeen.




Kisun loppukommentit:

Mitäs tähän nyt sanoisi. Niin no, hengestähän tässä päästiin ja kilttityttö Katarina alkoi väkivaltaiseksi.

Minulla lähti kuvanmuokkaus vähän lapasesta ja siinä vaiheessa kun piirtää simin kyynärvartta uusiksi ja simstaivaaseen tyytymättömänä muokkaa kuvaan kokonaan uuden tähtitaivaan alkaa hiljalleen kyseenalaistamaan omaa järkevyyttään. Yritin myös muuten panostaa muokkaukseen enemmän, pelkän vanhan pikku terävöityksen lisäksi. En tiedä, huomaako niitä edes kukaan, mutta saahan sitä aikaa värien hienosäätöön, linssisumennuksiin ja veren lisäämiseen käytettyä. Ja kuolleen miehen haavat ovat lähes kaikki kuvanmuokkauksen tulosta, paria kasvohaavaa lukuunottamatta, jotka oli simille ladattu. Myös lattiaveri on osittain muokattu.Ja hiuksia säädin ja piirsin uudestaan aikamoisen kiitettävän määrän. Poset kun tuppaavat vääntämään hiukset kohtuu kummallisesti.

Kysymyksia muuten, jos nyt joku haluaa vastata:

Mihinköhän viimeisen lauseen pako viittaa ja alkoikohan se vähän selventää koko tarinan alkuosan pointtia?